Annoin ja yritin mielestäni kaikkeni. Se ei riittänyt ja nyt ei muuta kun eteenpän elämässä. Miks se on niin helppoa sanoa ja ehkä ajatellakkin, mut toteutus ei toimi? Miks toiset jää roikkumaan kuluttaviin ja vääränlaisiin ihmissuhteisiin? Miks just minä?
Oma korva kuuroutuu ja silmä sokeutuu lähimmäistenkin varoituksille. Haluaa aina uskoa ja antaa toiselle mahdollisuuden. Missä vaiheessa sit voi rehellisesti nostaa räpylät tiskiin ja luovuttaa?
Mä en vieläkään tiedä missä pisteessä mä itse olen tässä pitkässä pitkässä prosessissa.
Mielialat sahaa skaalasta skaalaan. Päivä kerrallaan mennään. Kuluttavaa.
Mun elämässä on nyt parikin tälläistä tyyppiä. Ottaa paljon, antaa vähän. Vuorovaikutus ja aito välittäminen puuttuu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti